Päivän lehdessä oli kirjoitus siitä, kuinka huostaanotetuista lapsista suuri osa joutuu sijoitukseen johonkin laitokseen, eikä sijaiskotiin. Totta varmasti tuo, ettei sijaiskoteja pahemmin  ole, mutta kun itse yritin vuosi sitten sitten tällaiseen touhuun ryhtyä, niin sain tehdä suuret salapoliisin työt, jotta löysin sen tahon, joka asiaa ajaa. Ja kun viimein löysin, niin sanoivat ottavansa yhteyttä, kun katsovat aiheelliseksi...sitä odotellessa.

Olen pohtinut pääni puhki tuota sijaisvanhemmuutta. Olisikohan minusta siihen? Jaksaisinko kuitenkaan kantaa sitä vastuuta? Ja toisaalta, yhteistyötahot ovat varmasti kattavat ja apuakin luulisi saavan kinkkisissä tilanteissa. Olen persoonaltani melko ujo ja hiljainen, isommissa porukoissa varsinkin. Mietin, kuinka paljon joudun tekemään yhteistyötä eri ammattitahojen kanssa..kertokaa joku kokenut?! En haluaisi mennä edes pride-koulutukseen, kun en pidä siitä, että joudun ehkä vastaamaan jotai isommassa porukassa. Lapsellisia ajatuksia. Eihän se lapsen vika ole, etten minä, aikuinen, uskalla suutani avata.

Taustana kerrottakoon, että kokemusta lastenhoidosta löytyy sekä ammatin puolesta, että tukiperhetoiminnan kautta.

Mutta se minun unelmani; antaa hyvä, turvallinen koti, rakastaa ja helliä pienokaista... kun saisi todella pienen lapsen, alle omien lasten ikäisen..olisi jo se varmuus itselläkin. Ja toivoisin suurta kiintymyssuhdetta pieneeen. Vaikka tiedänkin, että sijoitus voi päättyä koska tahansa, ja se tuntuu pahalta, niin suurin palkinto itselle olisi se lapsen luottamuksen ansaitseminen.

Kysyin taas lehden luetuani meidän neidiltä, mitä olisi mieltä,jos meille muuttaisi asumaan joku pikkuinen,uusi tuttavuus. Kivaa, saan taas uuden ystävän,oli neidin avoin vastaus.Ihanaa, ennakkoluuloton lapsi. Olin ylpeä itsestäni.